Kari Arvola:
Poikani on kuollut. Minun on ikävä.
Kaipaan hänen hiljaisia askeleitaan, kun hän saappaineen tuli käymään.
Kaipaan hänen pohdiskelujaan, joissa hän ensinnä mietti vanhan isänsä kykyä ymmärtää nykypolvien tuntoja.
Ikävöin hänen käsiensä osaamista, joka kantoi mukanaan vuosisataista viestiä esineitten, koneitten ja laitteiden käsittämisestä.
Minun on ikävä sitä katsetta, jonka välityksellä hän joskus pyysi vanhemmiltaan jotain heidän mahdollisuuksiensa rajoissa olevaa.
Ikävöin ennen aikojaan kumaraan painunutta selkää.
Suren kyvyttömyyttäni auttaa niissä paikoissa, joissa olisi pitänyt ymmärtää ilman sanoja.
Minun on ikävä. Kun taputin hänen kylmennyttä olkaansa, tajusin, mitä olin menettänyt.
Liian myöhään, liian paljon.
☆ Kari Arvola
☆ Kyösti Arvola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti